Lääkkeiden velvoitevarastointi on kallis tapa hoitaa saatavuushäiriöitä

Lääkkeiden velvoitevarastointi on kansainvälisesti ainutlaatuinen tapa varmistaa lääkkeiden saatavuus mahdollisissa poikkeusoloissa. Laki laadittiin 1980-luvulla takaamaan, että poikkeustilanteessa lääkkeet eivät loppuisi Suomesta heti.

Euroopasta katsottuna Suomi on saari, eikä kriisitilanteessa ole sanottu, että lääkkeitä saadaan Suomeen. Kriisin määritelmä ja lääkevalikoima ovat kuitenkin muuttuneet 1980-luvulta. Nykyinen laki ei enää palvele tarkoitustaan.

Kun lakia aikanaan laadittiin, kriisin ja normaalin välinen raja oli selkeä. Vaihtoehtoina nähtiin sota ja rauha. Velvoitevarastoitavissa lääkkeissä ei silloin tarvinnut miettiä, mitä lääkkeitä tarvitaan pandemiassa tai lyhyemmissä häiriötilanteissa. Lääkevalikoima oli nykyistä pienempi ja markkinat ylipäätään ennustettavammat kuin nykyisin. Yksittäisen lääkkeen menekki oli nykyistä helpompi arvioida ja samalla laskea, mikä osuus tulee lain mukaan lisätä velvoitevarastoon.

Markkinatilanne ja kriisin määritelmä ovat muuttuneet. Markkinoilla on nyt aiempaa useampia toimijoita. Viitehintajärjestelmä ja sairaaloiden tarjouskauppa tekevät menekin arvioinnin yrityksille aiempaa vaikeammaksi. Saatavuuskatkokset ovat arkipäiväistyneet. Osa toimijoista käy markkinoilla vain pienen erän kanssa ja poistuu. Satunnaisille toimijoille ei käytännössä synny velvoitetta varastointiin ja järjestelmän kustannuksen jäävät markkinoilla pysyvästi toimiville yrityksille.

Kaikkea kaiken varalta

Lääkkeiden velvoitevarastointilainsäädäntöä on vuosien saatossa täydennetty ja muutettu. Tyypillisesti muutos on laajentanut velvoitteen piiriin kuuluvien lääkeaineiden määrää. Normaalin varastonsa lisäksi yrityksellä täytyy olla tuotteesta riippuen kolmen, kuuden tai kymmenen kuukauden ylimääräinen varasto. Huoltovarmuuskeskus maksaa korvauksen varastoon sitoutuneesta pääomasta, mutta ei muista varastoinnista aiheutuneista kuluista. Yritysten pääomaa on sitoutunut noin 200 miljoonan euron edestä tukkuhinnoin laskettuna.

Kalliin järjestelmän tuoma lakivelvoite on ajoittain vaikea perustella kansainvälisesti. Jos varastointivelvoite huomioisi nykyistä paremmin nopeat muutokset markkinoilla, yritysten kustannustaakka olisi kohtuullisempi. Myös yhteiskunnalle on kallista ylläpitää järjestelmää, joka vie varastoon vanhentuneita lääkkeitä hävitettäväksi. Kalliiksi käy sekin, että varastointikorvauksia maksetaan lääkeaineista, jotka eivät ole missään kriisissä välttämättömiä.

Fimea kokosi vuonna 2012 raportin, jonka johtopäätöksenä on tarve lain kokonaisvaltaiselle uudistukselle. Maailma on muuttunut, ja Suomessa tulisi miettiä, mihin kaikkeen pitäisi varautua. Nyt varastoissa on liikaa lääkeaineita, joilla hoidetaan normaaliajan kansansairauksia. Lisäksi tulisi katsoa, onko varastoissa todennäköisimpien kriisien kannalta välttämättömiä lääkeaineita.

Varastointitarpeen arviointi johtaisi myös toimintatapojen arviointiin. Kokonaisuutta katsottaessa olisi järkevä miettiä, onko nykyinen varastointitapa kriisin kannalta järkevin, ja miten lääkkeet saadaan potilaille eri tilanteissa. Toivottavaa on, että emme joudu koskaan kokeilemaan järjestelmän toimivuutta. Ikävää on, jos joudumme huomaamaan, ettei kallis järjestelmä taannutkaan lääkkeitä kriisitilanteessa.

Lääkealan useiden eri toimijoiden yhteinen näkemys on, että velvoitevarastointia ohjaavan lainsäädännön uudistaminen on aloitettava tällä hallituskaudella.