Sairausvakuutuksen rahoittavat vakuutetut, työnantajat ja valtio. Sairausvakuutuksesta maksetaan mm. sairauspäivärahat, lääkekorvaukset, vanhempainpäivärahat ja muita kuluja kuten matkakuluja.
Kelan maksamien lääkekorvausten kehitystä seuraavat niin viranomaiset kuin alan toimijatkin. Korvausmenojen kasvua on hillitty erilaisin toimenpitein. Vuonna 2003 alkoi lääkevaihto, joka toi markkinoille uudenlaisen hintakilpailun. Vuonna 2006 korvattavien lääkkeiden tukkuhintaa leikattiin 5 % ja vuonna 2009 siirryttiin viitehintajärjestelmään. Korvausmenoja hillitsee myös korvattavien lääkkeiden hintojen määräaikaisuus, sillä hinta yleensä laskee hinnan tarkistamisen yhteydessä.
Euroopan maissa on hyvin erilaiset korvausjärjestelmät, sillä terveydenhuollon järjestämisestä päätetään kansallisesti. Tämä näkyy mm. siinä minkä verran potilas maksaa itse lääkehoidosta.
Yhä useammalle potilaalle maksetaan erityiskorvauksia pitkäaikaisen tai pysyvän sairauden hoitoon. Väestön ikääntyessä määrä tulee lisääntymään entisestään. Laki määrittää, minkä sairauksien hoitoon erityiskorvattavuutta voidaan maksaa.
Korvattavuutta haetaan lääkkeiden hintalautakunnalta (Hila). Samalla Hila vahvistaa lääkkeelle kohtuullisen tukkuhinnan. Pääsääntöisesti yritys hakee tuotteelleen korvattavuutta. Uuden lääkkeen tie myyntiluvan hakemisesta korvattavuuden voimaantuloon vie peruskorvattavilta lääkkeiltä keskimäärin 3 vuotta ja erityiskorvattavilta lääkkeiltä keskimäärin 5 vuotta. Muihin Euroopan maihin nähden Suomessa korvattavuuden saaminen vie kauan.