Terveydenhuolto ja sen rahoitus

Sosiaali- ja terveydenhuolto, sen rahoitus ja  kehittämistarpeet

Suomen terveydenhuollon rahoitusjärjestelmä perustuu suurimmaksi osaksi verovaroihin, kuten muissakin Pohjoismaissa. Muissa länsimaissa järjestelmä nojaa usein esimerkiksi sairausvakuutukseen tai yksityiseen rahoitukseen. Suomessa on pohdittu pitkään, miten monikanavaista rahoitusmallia pitäisi kehittää.

Kunnat tai kuntayhtymät vastaavat Suomessa perustason julkisista terveyspalveluista sekä yhdessä sairaanhoitopiirien kanssa julkisesta erikoissairaanhoidosta. Julkisia palveluita täydentävät yksityiset terveyspalvelut. Lisäksi suuri osa työssä käyvästä väestöstä on työterveyshuollon piirissä.

Muutospaineita sosiaali- ja terveydenhuoltoon aiheuttavat muun muassa kuntien taloudellisen tilanteen heikkeneminen ja väestön ikääntyminen. Tämän vuoksi sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) rakennetta ollaan parhaillaan uudistamassa. Vuonna 2016 valmistellaan ehdotusta, jossa palveluiden järjestämisestä vastaisi vuoden 2019 alusta 18 sote-aluetta eli maakuntaa. Palveluita tuottaisivat julkinen, yksityinen ja kolmas sektori. Potilaalla olisi vapaus valita palvelun tuottaja.

Sosiaali- ja terveydenhuollon ja maakuntien uudistusta koskevaa lainsäädäntöä valmistellaan niin, että se tulisi voimaan jo vuonna 2017 ja uudet maakunnat aloittaisivat toimintansa vuoden 2019 alusta.  Vuoden 2019 alusta maakuntien rahoituksesta vastaisi valtio.

Suomessa terveydenhuollon rahoitus muodostuu monesta kanavasta: maksajina ovat valtio, kunnat, Kela ja yksityiset tahot, kuten kotitaloudet ja vakuutukset. Selkeästi suurin osa rahoituksesta tulee kuitenkin julkisilta toimijoilta.

Valtion osuus väheni rajusti 1990-luvun laman takia. Samalla kotitalouksien osuus nousi. Koko 2000-luvun ajan valtion osuus on taas kasvanut, mutta nykyinen 24 % on selvästi vähemmän kuin huippuaikoina. Valtion osuus oli 1980-luvun alussa noin 35 %.

Kuntasektori on suuri rahoittaja. Sen osuus nousi samaa tahtia kuin valtion osuus pieneni. Nykyisin kunnat rahoittavat jo lähes 40 % menoista.

Kelan osuus on noin 14 %. Rahoitusosuus on lievästi nouseva, mutta kohtalaisen vakio.

Yksityisten kotitalouksien rahoitusosuus on nykyisin vajaat 20 % kokonaismenoista. EU-maaksi suomalaisten kotitalouksien rahoitusosuus on korkea.

Vuosikustannukset noin 17 miljardia euroa – mitä sillä saa?

Valtio rahoitti terveydenhuoltoa esimerkiksi vuonna 2012 runsaalla neljällä miljardilla eurolla.

  • Suurin osa, eli yli kolme miljardia kohdistui kuntien valtionosuutena kunnalliseen terveydenhoitoon.
  • Pienempi osa kohdistui sairaanhoitovakuutuksen rahoitusosuutena sairausvakuutuksesta korvattavaan terveydenhuoltoon, mikä kattaa lääkkeet, yksityisen hoidon ja muita pienempiä eriä kuten matkakulut.

Kuntien osuus terveydenhuollon vuosimenoista on yli 6 miljardia. Kustannukset kohdistuvat

  • kunnallisen terveydenhuollon järjestämään perusterveydenhoitoon, kuten avohoitoon, terveyskeskustasoiseen sairaalahoitoon, neuvolatoimintaan, kouluterveydenhuoltoon, vanhusten laitoshoitoon, hammashoitoon ja mielenterveyspalveluihin
  • kuntien yhdessä sairaanhoitopiirien kanssa järjestämään erikoissairaanhoitoon.

Kotitaloudet ja työnantajat kustantavat loput.

  • Kansalaiset maksavat itse suurimman osan yksityisen terveydenhuollon palveluista.
  • Työnantajat järjestävät työntekijöilleen työterveyshuollon ja Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö korkeakouluopiskelijoiden terveydenhoidon. Kela osallistuu näiden kulujen kattamiseen. 

Monikanavaisuuden edut ja haitat

Suomen rahoitusjärjestelmän kehittämisestä on puhuttu kauan. Sen uudistaminen on jäänyt kiinni muun muassa poliittisista näkemyksistä, urakan valtavasta koosta ja kuntien itsenäisestä asemasta.

Nykyisen järjestelmän hyviksi puoliksi lasketaan sen verorahoitus. Rahoitus on oikeudenmukainen ja hallintokuluiltaan alhainen. Lisäksi sen menokehyksiin on helppo vaikuttaa. Monikanavaisuuden avulla saa lisää rahaa terveydenhuollon palveluiden tuottamiseen.

Nykyinen rahoitusjärjestelmä ei ole ongelmaton. Vaikka toisaalta on hyvä, että rahoitus jakautuu monelle, kenelläkään ei ole kokonaisvastuuta. Puhutaan osaoptimoinneista, kun kukin rahoittaja yrittää siirtää kustannuksia omalta vastuultaan.

Lääkkeillä kaksikanavarahoitus

Lääkkeiden rahoitusvastuu jakautuu samoilla pääperiaatteilla kuin terveydenhuollossa:

  • Sairausvakuutus tukee avohoidossa olevien potilaiden lääkekustannuksia.
  • Julkinen sektori vastaa potilaiden lääkekustannuksista terveydenhuollon toimenpiteiden yhteydessä.

Sairausvakuutuksen ja potilaan kustannettavaksi kuuluvat ne avohoitolääkkeet, jotka potilas normaalisti voi ottaa itse. 

Rahoitusjärjestelmän kehittämiskohteita

Yleisesti katsotaan, että kehitystyön pitäisi  

  • arvioida ja selkeyttää monikanavaisuutta, jotta yksikanavaisuuden vaihtoehtoakin voisi harkita
  • selkeyttää ja vakauttaa valtion ja kuntien välistä vastuu- ja rahoitussuhdetta, jotta kunnilla säilyisi todellinen mahdollisuus tuottaa palveluita
  • parantaa rahoituksen ohjausvaikutusta, jotta rahoitus tukisi terveyspoliittista strategiaa
  • lisätä kannustavuutta, jotta oikein ja järkevästi tekemisestä palkittaisiin.

Kesäkuussa 2016 Suomen hallitus päätti yksinkertaistaa nykyistä monikanavarahoitusta niin, että maakunnat eli sote-alueet vastaisivat mahdollisimman kokonaisvaltaisesti rahoituksesta ja sillä saatavista palvelusta. Tämän saavuttamiseksi rahoitusta kootaan mahdollisimman laajalti maakunnan budjetin kautta kulkevaksi. Lain valmistelussa avohuollon lääkekorvausten siirtäminen maakuntien talousarvon kautta hoidettavaksi arvioidaan yhtenä pääasiallisena vaihtoehtona. Jatkossakin Kansaneläkelaitoksen osaamista ja tietojärjestelmiä hyödynnetään maksatusten hallinnoinnissa. Lakiluonnoksia odotetaan lausuttavaksi vuoden 2016 loppuun mennessä.

 

Lääkkeistä säästäminen on lyhytnäköistä. Lääkkeillä säästämällä on mahdollisuus vaikuttaa myönteisesti koko terveydenhuoltoon.