Lääkkeille tarvitaan nyt yksi ja sama lompakko

Kyse on lääkkeiden arvioinnista ja rahoituksesta – aiheesta, joka saattaa äkkiseltään kuulostaa byrokraattiselta, mutta joka määrittää sen, saammeko täällä Suomessa oikeaa hoitoa silloin kun sairaus osuu kohdalle.

Miksi lääkkeitä arvioidaan?

Ennen kuin yksikään uusi lääke pääsee apteekin hyllylle tai sairaalan kaappiin, sillä täytyy olla myyntilupa. Viranomaiset Euroopan lääkevirastossa (EMA) arvioivat lääkkeen tehon, turvallisuuden ja laadun vuosikausien tutkimustulosten perusteella.

Kun lääke on läpäissyt seulan Euroopan tasolla ja se saa myyntiluvan, palapelin pitäisi olla periaatteessa selvä: lääke on valmis otettavaksi käyttöön. Tämän jälkeen kansallisessa päätöksenteossa pitäisi olla kyse enää siitä, millä hinnalla ja millä ehdoilla uusi hoito otetaan osaksi yhteistä, julkisesti rahoitettua kansallista terveydenhuoltoa. Ei tietenkään hinnalla millä hyvänsä, mutta aina neuvottelemalla osapuolten kesken.

Miten lääkkeiden hinnoista tulisi neuvotella?

Lääkkeiden käyttöönottoon liittyvää arviointia ja päätöksentekoa ollaan onneksi parhaillaan uudistamassa suoraviivaisemmaksi. Jotta neuvottelut sujuisivat oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti, on hyvä huomioida kaksi seikkaa:

1. Vahva terveystaloustieteen tuntemus: Päätöksiä on osattava katsoa kokonaisuutena. Uusi ja tehokas lääke saattaa maksaa paljon, mutta jos se pitää potilaan poissa esimerkiksi kalliilta sairaalahoidon osastojaksolta ja mahdollistaa oleskelun kotona läheisten parissa tai palauttaa hänet takaisin työelämään, kyseessä on investointi, ei pelkkä kulu.
2. Luottamukselliset hintaneuvottelut: Osana arviointimenettelyä tulee olla luottamukselliset hintaneuvottelut ja mahdollisuuksien mukaan voidaan hyödyntää erilaisia riskinjakosopimuksia. Näin kansainvälisessä turbulentissakin tilanteessa Suomi pienenä maana pystyy varmistamaan lääkehoidon potilailleen.

Kenen pussista rahat tulisi ottaa?

Vaikka arviointi- ja neuvottelumenetelmä olisi kunnossa, tällä hetkellä Suomen lääkejärjestelmää vaivaa lääkerahoitukseen liittyvä erikoinen kaksikanavaisuus. Pääsääntö on, että:

• Apteekkilääkkeet (ne, jotka otetaan itse) arvioi lääkkeiden hintalautakunta (Hila) ja ne maksetaan Kelan pussista.
• Sairaalalääkkeet (ne, jotka terveydenhuollon ammattilainen annostelee) kuuluvat hyvinvointialueiden budjetteihin, ja niiden käytöstä antaa suosituksia palveluvalikoimaneuvosto (Palko) Fimean (Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus) tekemän arvioinnin perusteella.

Tästä seuraa tilanne, jossa on helpompi käydä toisen kukkarolla – vaikka molemmat kukkarot luonnollisesti täyttyvät meidän kaikkien yhteisistä verorahoistamme.

Kun lääkäri ja potilas kohtaavat hoidon suunnittelussa, valinnan pitäisi aina perustua siihen, mikä on potilaalle lääketieteellisesti paras vaihtoehto. Päätöstä ei saisi ohjata se, kenen pussista rahat lääkehoitoon otetaan.

Erityisesti Suomen kaltaisen pienen ja syrjäisen maan tulisi keskittyä siihen, miten varmistamme uusien hoitojen nopean ja sujuvan reitin potilaille. Sairauksien hoidossa ei pitäisi joutua miettimään hallinnollisia raja-aitoja. Oli kyse sitten suuhun tai suoneen annosteltavasta lääkkeestä, kyse on ihmisen terveydestä. Suomi tarvitsee järjestelmän, jossa lääkehoidon eurot maksetaan yhdestä paikasta ja hoito kohdistuu sinne, missä se tuottaa eniten terveyttä.

Kirjoittajat:
Anna Manner-Raappana, johtaja, yhteiskuntasuhteet ja markkinoillepääsy
Janina Haapaniemi, viestintäpäällikkö

M-FI-00005540